Donna Mikaela saavutti ukon ja pisti aivan hiljaa toisen kätensä hänen kainaloonsa. Hän ei jaksanut nähdä, kuinka ukko törmäsi lyhtypatsaisiin ja kompastui portaisiin. Mutta Fra Felice ei huomannut, että kukaan piti huolta hänestä. Hän kulki eteenpäin mutisten ja manaten ja luuli yhä olevansa yhtä yksinään kuin omassa kopissaankin.
Donna Mikaela ihmetteli, mistä syystä Fra Felice mahtoi olla niin suuttunut miss Tottenhamiin. Olikohan englantilainen signorina käynyt hänen kirkossaan vetämässä alas freskot seiniltä, vai mitä hän oli tehnyt?
Sillä Fra Felice oli kuusikymmentä vuotta asunut suuressa franciskaniluostarissa, joka oli ulkopuolella Porta Etneaa, seinä seinässä vanhan San Pasqualen kirkon kanssa.
Siellä Fra Felice oli ollut munkkina jo kolmekymmentä vuotta, kun luostari suljettiin ja myytiin eräälle maallikolle. Muut munkit muuttivat pois, mutta Fra Felice jäi paikoilleen, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että myytiin San Franciskon taloja.
Jos sinne muutti maallikoita, näytti Fra Felicestä sitä tarpeellisemmalta, että ainakin yksi munkki jäi paikoilleen. Kukapa muutoin pitäisi huolta kellonsoitosta tai valmistaisi lääkkeitä talonpoikaiseukoille tai jakaisi leipää luostarin köyhille? Ja Fra Felice valitsi itselleen kopin eräässä luostarin syrjäisessä nurkassa ja kulki luostariin ja sieltä pois, niinkuin hän aina oli tehnyt.
Kauppias, joka luostarin omisti, ei käynyt siinä koskaan. Hän ei välittänyt vanhasta luostarirakennuksesta, hän oli vain tahtonut saada omakseen viinitarhat, jotka siihen kuuluivat. Niinpä Fra Felice hallitsi yhä vanhaa luostaria ja hän se muurasi paikoilleen alas lohkeilleet pienat ja rappaili uudelleen seinät. Yhtä monta köyhää kuin menneinä päivinä, ruokittiin luostarissa nytkin. Ennustuslahjansa tähden Fra Felice sai niin suuria almuja kierrellessään Etnan kaupungeissa, että hänestä olisi tullut rikas mies; mutta kaikki meni luostarille.
Vielä suurempaa huolta kuin luostarista, oli Fra Felice pitänyt luostarin kirkosta. Sen olivat sodan aikana saastuttaneet veriset tappelut ja muu riettaus, niin ettei siinä enää voitu messua lukea. Mutta ei hän tätäkään saattanut ymmärtää. Se kirkko, jossa hän oli lupauksensa tehnyt, oli hänen mielestään aina yhtä pyhä.
Hänen suurin surunsa oli se, että kirkko oli joutunut aivan rappiolle. Hänen oli täytynyt nähdä, kuinka englantilaiset olivat tulleet ja ostaneet saarnastuolin ja messupöydän ja kuorituolit. Eikä hän ollut voinut estää Palermon museoherroja viemästä kruunuja ja tauluja ja messukasukoita. Hän ei ollut voinut tehdä mitään pelastaakseen kirkkoaan, vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut. Mutta hän vihasi noita kirkonryöstäjiä, ja kun donna Mikaela nyt näki hänet noin suuttuneena, luuli hän, että miss Tottenham oli tahtonut riistää häneltä joitakin hänen aarteitaan.
Mutta asia olikin päinvastoin niin, että kun Fra Felicen kirkko nyt oli aivan tyhjä, eikä kukaan enää tullut sitä ryöstämään, oli hän alkanut miettiä keinoja, millä saisi sen taas koristetuksi, ja hän oli iskenyt silmänsä rikkaan englantilaisnaisen pyhäinkuva-kokoelmaan. Köyhien juhlassa, jolloin miss Tottenham oli ollut hyvä ja lempeä kaikille, oli Fra Felice uskaltanut pyytää häneltä hänen kaunista madonnaansa, jonka puku oli samettia ja silmät kuin taivas. Ja hänen pyyntöönsä oli suostuttu.
Tänä aamuna Fra Felice oli lakaissut ja tomuttanut kirkon ja asettanut kukkia alttarille, ennenkuin oli lähtenyt kuvaa hakemaan. Mutta kun hän oli tullut hotelliin oli englantilaisnainen muuttanut mieltään eikä lainkaan luvannut antaa hänelle kallisarvoista madonnaa. Sen sijaan hän oli lahjoittanut hänelle pienen, repaleisen ja likaisen Kristuslapsen kuvan, jota vailla hän arveli huoletta voivansa olla.