"Leikkasin kiharan mustista hiuksistani", oli hän laulanut. "Päästin valloilleen mustan, kiiltävän palmikkoni ja leikkasin kiharan hiuksistani. Tein sen iloksi ystävälleni, joka murheissaan on. Oi, armaani istuu vankilassa, armaani ei enää koskaan kierrä hiuksiani sormiensa ympäri. Lähetän hänelle kiharan hiuksistani, jotta hän muistaisi niitä pehmoisia kahleita, mitkä eivät koskaan enää häntä sido."
Donna Mikaela muisti hyvin tämän laulun. Se oli aivan kuin kaikunut kautta koko hänen lapsuutensa ja ennustanut hänelle sitä kärsimystä, joka häntä odotti.
* * * * *
Donna Mikaela istui tähän aikaan useasti San Pasqualen kirkon kiviportailla. Hän näki silloin merkillisten seikkain tapahtuvan kaukana monitaruisella Etnalla.
Pitkin mustaa laavamaata kiisi rautatiejuna vastalasketuilla, kiiltävillä kiskoilla. Se oli juhlajuna. Tien varrella liehui lippuja, vaunut olivat seppelöidyt ja istuimet peitetyt purpuratyynyillä. Asemilla seisoi ihmisiä ja he huusivat juhlainnoissaan: "Eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön uusi rautatie!"
Hän kuuli sen niin hyvin, hän oli itse mukana junassa. Oi, hän sai niin suurta, suurta kunniaa osakseen! Hänet kutsuttiin kuninkaan ja kuningattaren eteen, ja he kiittivät häntä uudesta rautatiestä. "Pyytäkää meiltä jotain suosionosoitusta, ruhtinatar!" sanoi kuningas, mainiten häntä tuolla arvonimellä, jota Alagonan suvun naiset muinoin olivat kantaneet.
"Sire", vastasi hän, niinkuin vastataan saduissa, "lahjoittakaa vapaus viimeiselle Alagonalle!"
Ja hänen pyyntöönsä suostuttiin. Kuningas ei voinut kieltää häneltä sitä rukousta, kun hän oli rakentanut tämän hyvän rautatien, joka oli tuova rikkautta koko Etnalle.
* * * * *
Kun donna Mikaela nosti kättään, niin että hiha solui alemmas, näkyi hänen ranteessaan ruostunut rautarengas. Hän oli löytänyt sen kadulta, tunkenut kätensä siltä läpi ja nyt hän kantoi sitä aina. Kun hän vain näki sen tai kosketti sitä, kalpeni hän, ja hän unohti koko maailman ympärillään. Mutta hän näki vankilan, sellaisen kuin Foscarin Venedigin dogepalatsissa. Se oli pimeä, ahdas kellariluola, valo hämärsi hieman ristikkoisesta reiästä, ja seinästä lähti suuri kimppu kahleita, jotka käärmeen lailla kiertyivät vangin jalkojen, käsien ja kaulan ympärille.