Samaa ajattelivat kaikki. Signorina Tottenhamillahan kuva oli ollut monta vuotta, eikä hän ollut huomannut mitään. Ei se varmastikaan voinut tehdä ihmeitä. Tämä oli vain sattuma.
Oli onnetonta, ettei donna Elisa tahtonut uskoa. Hän oli nyt ainoa Alagona Diamantessa. Ihmiset mukautuivat hänen ajatukseensa, enemmän kuin itse tiesivätkään. Jos donna Elisa olisi uskonut, olisi koko kaupunki tahtonut auttaa donna Mikaelaa.
Mutta donna Elisa ei voinut uskoa, että Jumala ja pyhimykset tahtoivat auttaa hänen kälyänsä.
Hän oli pitänyt häntä silmällä aina San Sebastianon juhlasta asti. Kohta kun joku puhui Gaetanosta, kalpeni hänen kälynsä ja näytti hyvin tuskaiselta. Hänen kasvonpiirteensä kävivät samallaisiksi kuin syntisen, jota omantunnon tuskat kalvavat.
Donna Elisa istui eräänä aamuna tätä mietiskellen, ja se valtasi hänet niin, että hän antoi neulan levätä. "Donna Mikaela ei ole mikään Etnannainen", sanoi hän itsekseen. "Hän pitää hallitsevien puolta ja iloitsee siitä, että Gaetano on vankilassa."
Ulkona kadulla kannettiin samassa suuria paareja. Niille oli pinottu kasa kirkonkoristuksia. Siinä oli kynttiläkruunuja ja alttarikaappeja ja pyhäinjäännössäiliöitä. Donna Elisa silmäili niitä hetkisen, sitten hän alkoi taas miettiä.
"Hän ei sallinut minun koristaa Alagonan taloa San Sebastianon juhlaksi", ajatteli hän. "Hän kai ei tahdo, että pyhimys auttaisi Gaetanoa."
Kaksi miestä työnsi nyt ohitse rämiseviä käsikärryjä. Niillä oli kokonainen vuori punaisia seinäverhoja, runsaasti kirjailtuja alttarin esirippuja ja alttaritauluja leveissä, kullatuissa kehyksissä.
Donna Elisa huiskaisi kädellään, aivan kuin karkoittaakseen kaiken epäilyksen. Se mitä oli tapahtunut, ei voinut olla mikään todellinen ihme. Tottakai pyhimykset tiesivät, ettei Diamantella ollut varoja hankkia rautatietä.
Nyt ajoivat ohitse keltaiset työkärryt, jotka olivat täpötäynnä nuottipitimiä, messukirjoja, rukousjakkaroita ja rippituoleja.