Donna Elisa heräsi mietteistään. Hän katsoi ulos rukousnauhojen välistä, jotka riippuivat ikkunan kiekuroissa. Tuossahan vietiin jo kolmatta kuormaa kirkonkapineita. Ryöstettiinkö Diamantea parastaikaa? Olivatko sarasenit hyökänneet kaupunkiin?
Hän asettui ovelle nähdäkseen paremmin. Taas kannettiin paareja, ja niillä oli rautapeltisiä suruseppeleitä, hautatauluja, joissa oli pitkät kirjoitukset ja vaakunakilpiä, sellaisia, joita kirkkoihin ripustetaan vainajien muistoksi.
Donna Elisa kysyi kantajilta ja sai tietää, mitä oli tapahtumassa. Santa Lucia in Gesun kirkkoa tyhjennettiin parastaikaa. Sindaco ja kaupunginneuvosto olivat päättäneet, että se muutettaisiin teatteriksi.
Kapinan jälkeen oli Diamanteen saatu uusi sindaco. Se oli muuan nuori mies Roomasta. Hän ei tuntenut kaupunkia, mutta tahtoi kumminkin kernaasti tehdä jotain sen hyväksi. Hän oli ehdoittanut kaupunginneuvostolle, että Diamante hankkisi itselleen teatterin samalla tavoin kuin Taormina ja muut kaupungit. Muutettaisiin vain yksinkertaisesti joku kirkoista teatteritaloksi. Viidessä kaupunginkirkossa ja seitsemässä luostarikirkossa oli kai enemmän kuin tarpeeksi, niistä riittäisi kyllä joku toiseenkin tarkoitukseen.
Tuossa oli nyt esimerkiksi jesuittain kirkko, Santa Lucia in Gesu. Luostari, joka sitä ympäröi, oli jo muutettu kasarmiksi, ja kirkko oli melkein kokonaan hyljätty. Siitä tulisi mainio teatteri.
Näin oli uusi sindaco ehdoittanut, ja kaupunginneuvosto oli sen hyväksynyt.
Kun donna Elisa sai kuulla, mitä oli tapahtumassa, heitti hän ylleen viitan ja hunnun ja lähti Luciankirkkoon sellaisella kiireellä, kuin riennetään kuolevan luo.
"Kuinka käy nyt sokeitten?" ajatteli donna Elisa. "Kuinka ne voivat elää ilman Santa Lucia in Gesun kirkkoa?"
Kun donna Elisa tuli sille pienelle hiljaiselle torille, jonka ympärille jesuittain pitkät, rumat luostaritalot oli rakennettu, näki hän leveillä kiviportailla, jotka ulottuvat vii koko kirkon pääsivun, rivin risaisia lapsia ja takkuisia koiria. Ne olivat kaikki sokeitten kuljettajia, ja ne itkivät ja vinkuivat minkä jaksoivat.
"Mikä teillä kaikilla on?" kysyi donna Elisa. — "Ne tahtovat viedä meiltä kirkkomme", valittivat lapset. Ja silloin ulvoivat koirat vielä surkeammin kuin ennen, sillä sokeitten koirat ovat melkein kuin ihmisiä.