Kirkon ovella donna Elisa kohtasi mestari Pamphilion vaimon, donna Concettan. "Oi, donna Elisa", sanoi hän, "ette ole koskaan eläissänne nähnyt mitään näin kauheaa. Parasta on, ettette mene sisään."
Mutta donna Elisa kulki edelleen.
Kirkossa hän ei ensin nähnyt mitään muuta kuin valkoisen pölypilven. Mutta pilven läpi jyrisivät vasaraniskut, sillä muutamat työmiehet olivat juuri irroittamassa muuatta suurta kiviritaria korkealta ikkunakomerosta.
"Herra Jumala", sanoi donna Elisa, "ne irroittavat Sor Arrigoa!" Ja hän ajatteli, kuinka turvallisena tämä oli maannut komerossaan. Joka kerran kun hän oli nähnyt hänet, oli hän toivonut saavansa olla yhtä kaukana levottomuudesta ja muutoksista kuin vanha Sor Arrigo.
Luciankirkossa oli vielä suuri hautapatsas. Se kuvasi vanhaa jesuittaa makaamassa marmorisella sarkofagilla ruoska kädessä ja päähine vedettynä syvään silmille. Hänen nimensä oli pater Succi ja Diamantessa oli tapana peloitella lapsia hänellä.
"Uskaltavatkohan ne liikuttaa pater Succiakin?" ajatteli donna Elisa. Ja hän haparoi halki kalkkitomun kuoriin nähdäkseen, olivatko ne uskaltaneet siirtää pois vanhan jesuitan.
Mutta pater Succi makasi vielä paikoillaan kivisellä vuoteellansa. Hän makasi siinä synkkänä ja ankarana, jollainen hän oli ollut eläissäänkin, ja saattoi melkein luulla, että hän vielä eli. Jos siinä olisi ollut tohtori ja lääkepullopöytä ja vuoteen vierellä palavia kynttilöitä, olisi saattanut luulla, että pater Succi makasi sairaana kirkon kuorissa odotellen viimeistä hetkeänsä.
Sokeat istuivat hänen ympärillään, niinkuin sukulaiset, jotka kokoontuvat kuolevan luo, huojutellen ruumistaan sanattomassa surussa. Siellä olivat molemmat naiset hotellin pihalta, donna Pepa ja donna Tura, siellä oli vanha Saraedda äiti, joka söi armoleipää sindaco Voltaron talossa, siellä oli sokeita kerjäläisiä, sokeita laulajoita, sokeita kaikenikäisiä ja -säätyisiä. Kaikki Diamanten sokeat olivat siellä, ja Diamantessa on uskomattoman paljon niitä, jotka eivät enää näe päivänvaloa.
Kaikki nämä istuivat pitkät ajat ääneti, mutta välistä puhkesi joku heistä tuskanhuutoon. Välistä haparoi joku heistä munkin, pater Succin luo ja heittäytyi ääneensä itkien hänen päälleen.
Vielä enemmän kuolinhuoneen kaltaiseksi teki tämän se, että kirkkoherra ja franciskaniluostarin pater Rossi kulkivat siellä koettaen lohdutella murheisia.