Donna Elisa alkoi käydä levottomaksi, kun kuoleva ei ajatellut mitään muuta kuin tätä. Äkkiä sukelsi hänen mielessään esiin yksi ja toinen, joka oli kadottanut arpajaisissa ja hän muisti monta, jotka olivat panneet menemään koko onnensa. Hän tahtoi johtaa kuolevan ajatukset pois noista syntisistä arpajaisista.
"Te sanoitte, että tahdoitte puhua testamentistanne, Fra Felice."
"Mutta minun on niin vaikea tietää, kelle annan perinnön, kun minulla on niin monta ystävää. Annanko sen niille, jotka leipoivat minulle makeita leipiä, vai niillekö, jotka tarjosivat minulle papuja, tuoreessa öljyssä ruskotettuja? Vai lahjoitanko sen armeliaisuussisarille, jotka hoitivat minua, kun olin sairas?"
"Onko teillä paljonkin lahjoitettavana, Fra Felice?"
"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."
Fra Felice tuntui taas käyvän huonommaksi, hän makasi äänetönnä, raskaasti hengittäen.
"Olisin myöskin tahtonut antaa sen kaikille kierteleville munkkiraukoille, jotka ovat menettäneet luostarinsa", kuiskasi hän.
Ja sitten hetkisen mietittyään: "Olisin myöskin tahtonut antaa sen Rooman vanhalle, hyvälle miehelle. Hänelle, tiedättehän, joka meistä kaikista pitää huolta."
"Oletteko niin rikas, Fra Felice?" sanoi donna Elisa.
"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."