Sindaco otti heti vastaan donna Elisan ja oli yhtä levollinen ja kohtelias kuin aina, vaikka naiset huusivat torilla, sokeat valittivat odotushuoneessa ja väkeä oli juossut hänen luonaan koko päivän.
"Miten voin palvella teitä, signora Antonelli?" sanoi hän. Donna Elisa katseli ensin ympärilleen ihmetellen, kelle sindaco puhui. Sitten hän kertoi testamentista.
Sindaco ei säikähtänyt eikä ihmetellyt. "Tämä on hyvin mieltäkiinnittävää", sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen paperin.
Mutta donna Elisa piti lujasti kiinni kirjekuoresta ja kysyi: "Signor sindaco, mitä aiotte tällä tehdä, aiotteko naulauttaa tämän roomalaiselle portille?"
"Aion, mitä muuta voin tehdä, signora. Sehän on kuolleen miehen viimeinen tahto."
Donna Elisa olisi tahtonut sanoa hänelle, mikä kauhea testamentti tämä oli, mutta hän hillitsi itsensä puhuakseen sokeista.
"Pater Succi, joka sääsi, että sokeat saisivat olla hänen kirkossaan, on myöskin kuollut mies", pisti hän väliin.
"Signora Antonelli, alatteko tekin nyt tuon virren?" sanoi sindaco aivan ystävällisesti. "Olihan se erehdys, mutta miksei kukaan sanonut minulle, että sokeat oleskelivat Luciankirkossa? Nyt, kun se kerran on päätetty, en minä voi purkaa päätöstä. En voi."
"Mutta heidän oikeutensa ja kirje, signor sindaco!"
"Heidän oikeutensa eivät merkitse mitään. Ne koskevat jesuittain luostaria, mutta eihän enää ole olemassa sellaista luostaria. Ja ajatelkaas, signora Antonelli, miten minun käy, jos annan perään."