Naiset seisoivat äänettöminä ja antoivat Fra Felicen viiden voittavan numeron haihtua ilmaan. Sokeitten kirkko oli pelastettu.
"Tämä on ihme", kuiskasi vanha donna Elisa, "he uskovat kaikki Fra
Feliceen ja antavat hänen numeroittensa palaa! Tämä on ihme."
* * * * *
Iltapäivällä donna Elisa istui taas puodissaan koruompeluskehyksensä ääressä. Hän näytti vanhalta istuessaan siinä ja hänessä oli jotain sortumaisillaan olevaa ja murtunutta. Ei istunut siinä tavallinen donna Elisa, vaan köyhä, iäkäs, hyljätty nainen.
Hän veti neulan väsyneesti kankaasta ja kun hänen piti pistää se takaisin, teki hän sen hitaasti ja välinpitämättömästi. Hänen oli vaikea estää kyyneleitä putoamasta koruompeleelle ja turmelemasta sitä.
Donna Elisa oli saanut kestää suuren surun. Tänään hän oli kadottanut Gaetanon ainiaaksi. Ei ollut enää pienintäkään toivoa hänen takaisinsaamisestaan.
Pyhimykset olivat menneet vastustajien puolelle. He tekivät ihmeitä auttaakseen donna Mikaelaa. Ei kukaan voinut väittää, ettei se ollut ihme, mikä oli tapahtunut. Eivät olisi Diamanten köyhät naiset voineet seista hiljaa, sillaikaa kun Fra Felicen numerot paloivat, ellei heitä ihme olisi sitonut.
Ja kun hyvät pyhimykset näin tahtoivat auttaa donna Mikaelaa, joka ei pitänyt Gaetanosta, teki se erään ihmisparan niin vanhaksi ja toivottomaksi.
Ovikello kilisi kiivaasti ja donna Elisa nousi vanhaan tapaansa. Donna Mikaela tuli. Hän oli iloinen ja astui donna Elisaa vastaan ojennetuin käsin. Mutta donna Elisa kääntyi pois. Hän ei voinut puristaa noita käsiä.
Donna Mikaela oli riemuissaan. "Oi, donna Elisa, sinä olet auttanut minun rautatietäni. Mitä sanoisinkaan? Miten sinua kiittäisin?"