Donna Elisa ei voinut kestää kauempaa. Olihan donna Mikaela todellinen lapsi, nuori, ajattelematon ja vapiseva kuin linnun sydän. Juuri sellainen, josta täytyi pitää huolta. Donna Elisan täytyi syleillä häntä.
"Enhän tiennyt sitä, sinä tuhma lapsi-raukka", sanoi hän.
Seitsemäs luku.
IHMEEN TAPAHDUTTUA.
Sokeitten laulajain ammattikunta piti kokoustaan Luciankirkossa. Ylinnä kuorissa istui kolmekymmentä sokeaa vanhusta jesuitta-isien leikkauksilla koristetuissa kuorituoleissa. Köyhiä olivat useimmat heistä, useimmilla oli kerjäläispussi ja kyhmysauva vierellään.
Vakavaa ja juhlallista oli sokeitten parvessa. He tiesivät, mitä merkitsi olla tämän pyhän laulajakunnan jäseniä, tämän ihanan, vanhan Academian.
Kirkon suupuolesta kuului silloin tällöin hillittyä humua. Siellä istui odottamassa sokeittentaluttajia, lapsia, koiria ja vanhoja mummoja. Välistä rupesivat nuoret metelöimään toistensa ja koirien kanssa, mutta se tukahdutettiin ja hillittiin heti.
Ne sokeista, jotka olivat trovatoreja, nousivat toinen toisensa perästä seisomaan ja sanelivat uusia säkeitä.
"Nouse nyt, pyhän Etnan kansa", lausuivat he, "ihmeitten vuoren ihmiset, oi, nouskaa, hallitsijattarellenne tuokaa uusi koristus! Hän toivoo kahta pitkää nauhaa kauneuttansa kohottamaan, kaksi pitkää rautaista nauhaa hän tahtoo mantteliinsa kiinnittää. Nämä hallitsijattarellenne tuokaa ja hän palkitsee teidät rikkaudella, antaa kultaa raudan asemesta. Lukemattomat aarteet tuo mahtava lahjoittaa niille, jotka häntä nyt auttavat".
"Lempeä ihmeittentekijä on keskeemme tullut", sanoi toinen. "Köyhänä, huomaamatonna hän seisoo vanhassa, tyhjässä kirkossaan, ja peltinen on hänen kruununsa, lasia timanttinsa. 'Minä en uhria tahdo, oi köyhät', sanoo hän, 'mulle ei temppeliä, oi kurjat! Teidän onneanne kaitsen. Kun rikkaus säteilee teidän majoistanne, loistavat mulla oikeat kivet, kun hätä kauas karkkoaa maasta, saan minä jalkaani kultaiset kengät, helmiä täydet.'"