Siellä on luostarinpiha, jota ympäröivät mahtavat, vanhat pilarit. Donna Mikaela järjesteli pieniä myymälöitä, pieniä arpajaisia ja pieniä huvittelupaikkoja holvikäytäviin. Hän pani venetsialaisia lyhtyjä riippumaan pylväästä pylvääseen köynnösten tavoin. Hän asetti suuria tynnöreitä Etnaviiniä luostarikaivon ympärille.
Työskennellessään siellä donna Mikaela puhui usein pikku Gandolfon kanssa, josta Fra Felicen kuoltua oli tullut luostarin vartija. Kerran hän antoi Gandolfon näyttää hänelle koko luostarin. He kävivät kaikkialla ullakosta kellariin saakka. Ja kun hän näki nuo lukemattomat pienet kopit ja niitten ristikkoikkunat ja kalkilla rapatut muurit ja kovat puupenkit, sai hän kumman päähänpiston.
Hän pyysi, että Gandolfo sulkisi hänet johonkin koppiin ja jättäisi hänet sinne viideksi minuutiksi.
"Nyt olen vanki", sanoi hän jäätyään yksikseen.
Hän koetteli ovea, hän koetteli ikkunaa. Hän oli tosiaankin telkien takana.
Tältä tuntui siis vankina olo! Neljä alastonta seinää ympärillä, hiljaista kuin haudassa ja kylmää kuin haudassa.
"Nyt tahdon tuntea sitä, mitä vanki tuntee", ajatteli hän.
Mutta samassa hänet valtasi kokonaan se ajatus, ettei Gandolfo ehkä tulisikaan päästämään häntä pois. Ehkä hänet kutsuttaisiin muuanne, ehkä hän sairastuisi ankarasti, ehkä hän kompastuisi ja loukkautuisi kuoliaaksi jossain pimeistä käytävistä. Paljon saattoi tapahtua sellaista, ettei Gandolfo pääsisikään tulemaan.
Eikä kukaan tiennyt, missä donna Mikaela oli, kukaan ei osaisi etsiä häntä tästä syrjäisestä kopista. Jos hänet jätettäisiin tänne vain yhdeksikin tunniksi, tulisi hän hulluksi kauhusta.
Hän näki edessänsä nälän, pitkällisen nälän. Hän kamppaili jo tuskan loppumattomissa tunneissa. Oi, miten hän kuuntelisi askeleita, miten hän huutaisi!