Falco Falcone.
Passafiore, sisarenpoika, on tämän kirjoittanut."
Donna Mikaela heitti luotaan tuon tahraisen kirjeen. Hänestä tuntui, että tämä oli kuolemantuomio rautatielle, mutta tänään hän ei tahtonut sitä ajatella. Tänään hänellä oli myyjäisensä.
Hetken perästä tulivat hänen tientekijänsä, Giovanni ja Carmelo. He neuvoivat häntä hankkimaan insinörin. Hän' kai ei tiennyt, millaista maata Etnalla oli. Ensin oli laavaa, sitten tuhkaa ja sitten taas laavaa. Rakennettaisiinko tie ylimmän laavakerroksen päälle vai tuhkakerroksenko, vai pitikö heidän kaivaa vielä syvemmälle? Kuinkahan lujan pohjan rautatie tarvitsi? He eivät pääsisi mihinkään, elleivät saisi sinne miestä, joka tämän ymmärtäisi.
Donna Mikaela lähetti heidät pois. Huomenna, huomenna! Tänään hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä.
Kohta senjälkeen toi donna Elisa vielä huonompia uutisia.
Diamantessa oli muuan kaupungin osa, jossa asui köyhää, hurjaa väkeä. Nämä raukat olivat säikähtäneet, kun he olivat kuulleet puhuttavan rautatiestä. Siitä seuraa Etnanpurkaus ja maanjäristys, olivat he sanoneet. Suuri Etna ei kärsi mitään kahleita. Se pudistelee pois koko rautatien. Ja kansa sanoi nyt, että pitäisi mennä repimään rikki tie, niinpian kun yksikin kisko oli sille laskettu.
Oi onnettomuuksien päivää, oi onnettomuuksien päivää! Donna Mikaela tunsi olevansa kauempana päämäärästään kuin koskaan.
"Mitä se nyt hyödyttää, että kokoomme rahaa myyjäisillämme?" sanoi hän alakuloisena.
Eikä hän näyttänytkään saavan rahaa kokoon. Iltapäivällä alkoi sataa.
Diamantessa ei ollut satanut siitä päivästä asti, jona kellot soivat.
Pilvet laskeutuivat aivan kattojen tasalle ja vesi virtasi. Se, joka
oli kaksi minuuttia ulkona, oli läpimärkä.