Kuuden aikaan, kun donna Mikaelan myyjäisten piti alkaa, satoi kiivaimmillaan. Kun hän saapui luostariin, ei siellä ollutkaan ketään muita kuin ne, joitten piti auttaa tarjoilussa ja myynnissä.
Itku nousi kurkkuun. Tällainen onnettomuuksien päivä! Mikä oli vetänyt hänen päälleen kaikki nämä vastoinkäymiset?
Donna Mikaelan silmät sattuivat muutamaan vieraaseen mieheen, joka nojasi pylvääseen ja katseli häntä. Nyt donna Mikaela äkkiä tunsi hänet. Siinä oli jettatore. Siinä oli Catanian jettatore, jota hän oli oppinut pelkäämään jo lapsena.
Donna Mikaela meni rohkeasti häntä vastaan. "Seuratkaa minua, signor!" sanoi hän ja kulki edellä.
Hän päätti mennä hyvin kauas, niin ettei kukaan kuulisi heitä ja sitten hän pyytäisi, ettei mies koskaan tulisi hänen silmäinsä eteen. Hänen täytyi tehdä niin. Tuo mies ei saanut turmella koko hänen elämäänsä.
Hän ei ajatellut, mihin suuntaan kulki. Äkkiä hän oli luostarikirkon ovella ja astui sisään.
Siellä oli melkein pimeä. Vain Kristuksenkuvan edessä paloi pieni öljylamppu.
Kun donna Mikaela näki Kristuksenkuvan, säpsähti hän. Tällä hetkellä hän ei olisi tahtonut nähdä häntä.
Kuva toi hänen mieleensä, kuinka sen kruunu oli vierinyt Gaetanon jalkojen juureen, silloinkun tämä oli ollut raivoissaan roistoille. Ehkei Kristuksenkuva tahtonutkaan, että hän ajaisi pois jettatoren.
Mutta hänellä oli sittenkin syytä peljätä jettatorea. Ja tämä teki väärin tullessaan hänen juhlaansa. Donna Mikaelan täytyi jollain lailla päästä hänestä.