Lapset olivat ihastuksissaan. He panivat ensin kätensä ristiin nähdessään kuvan vakavat kasvot, sitten he alkoivat heitellä sille lentosuukkoja.
"Eikö hän ole kaunis", sanoi nainen.
"Antakaa hänet meille, antakaa hänet meille!" huusivat lapset.
Mutta nyt tunkeutui esiin muuan suuri, raaka työmies, tummaihoinen ja mustapartainen. Hän tahtoi tempaista kuvan käteensä. Vanha nainen ennätti tuskin pistää sen selkänsä taa.
"Kuva tänne, donna Elisa, kuva tänne!" sanoi mies.
Donna Elisa-raukka katsahti donna Mikaelaan, joka koko ajan oli istunut hänen vierellään ääneti ja tyytymätönnä. Donna Mikaela oli vastenmielisesti suostunut lähtemään Corvajan puolelle näyttämään kuvaa sikäläiselle kansalle. "Kuva auttaa meitä, kun se tahtoo", oli hän sanonut. "Älkäämme pakoittako sitä tekemään ihmeitä."
Mutta donna Elisa oli välttämättä tahtonut lähteä ja hän oli sanonut, että kuva odotti vain, että se vietäisiin uskottomien corvajalais-raukkojen luo. Kaiken sen jälkeen, mitä kuva oli tehnyt, voisivat he toki senverran luottaa häneen, että uskoisivat hänen voivan voittaa puolelleen nekin.
Mutta nyt seisoi donna Elisa siinä, mies edessään, eikä tiennyt, miten hän voisi estää tätä tempaamasta kuvaa.
"Antakaa se tänne hyvällä, donna Elisa", sanoi mies, "muutoin, jumaliste, otan sen. Minä isken sen pieniin palasiin, pienen pieniin palasiin. Saatte nähdä, mitä jää jäljelle puunukesta. Saatte nähdä, jaksaako se vastustaa mustaa madonnaa."
Donna Elisa painautui vuorenseinämää vasten, hän ei nähnyt mitään paon mahdollisuutta. Ei hän voinut juosta, ei hän voinut taistella. "Mikaela", valitti hän, "Mikaela!"