Donna Mikaela oli hyvin kalpea. Hän painoi käsiänsä sydäntään vasten, niinkuin hän tavallisesti teki, kun jokin liikutti häntä. Hänestä tuntui kamalalta seista vihollisena noita synkkiä miehiä vastassa. Juuri noita lerppahattuja ja lyhyitä viittoja hän aina oli peljännyt.
Mutta nyt, kun donna Elisa turvautui häneen, kääntyi hän äkisti ympäri, otti kuvan käteensä ja ojensi sen miestä kohti.
"Tässä on, ota!" sanoi hän uhmaten. Ja hän astui askeleen lähemmäs.
"Ota ja tee sille, mitä voit!"
Hän piti kuvaa ojennetuin käsin ja tuli yhä lähemmäksi synkkää työmiestä.
Tämä kääntyi tovereihinsa. "Hän luulee, etten saata tehdä mitään tuolle nukelle!" sanoi hän pilkaten. Ja koko työmiesten joukko heittäytyi ivaten polvilleen ja nauroi.
Mutta mies ei ottanut kuvaa, vaan tarttui sensijaan suureen kuokkaansa, joka hänellä oli mukanaan. Hän peräytyi pari askelta, kohotti kuokan päänsä päälle ja jännitti koko ruumiinsa iskuun, jonka piti kerrassaan musertaa koko tuo vihattu puunukke.
Donna Mikaela pudisti varoittaen päätään. "Et voi", sanoi hän eikä vetänyt kuvaa pois.
Mies näki, että donna Mikaelaa kumminkin peloitti, ja hän nautti voidessaan pitää tätä kauhun vallassa. Hän seisoi kauemmin kuin olisi tarvinnut, kuokka kohotettuna.
"Piero!" kuului silloin kimakkana ja valittavasti. "Piero, Piero!"
Mies laski kuokan iskemättä. Hän näytti kauhistuneelta.