"Piero!" kaikui kimeänä ja viiltäen kuin hätähuuto.
"Herra Jumala, Marcia huutaa!" sanoi hän.
Samassa syöksyi ihmisjoukko ulos pienestä tuvasta, joka oli rakennettu vanhan palazzo Corvajan raunioille. Siinä taisteli kymmenkunnan naista yhtä karabinieriä vastaan. Karabinierillä oli käsivarrellaan lapsi ja naiset koettivat temmata sitä pois. Mutta polisi, joka oli pitkä ja vahva mies, riistäytyi irti, nosti lapsen olkapäälleen ja juoksi alas pengerportaita.
Musta Piero oli katsellut tätä liikahtamatta. Kun karabinieri riistäytyi irti, kumartui hän donna Mikaelan puoleen ja sanoi kiihkeästi: "Jos tuo pienokainen teidän käsissänne voi estää tämän tapahtumasta, rupeaa koko Corvaja hänen ystäväkseen."
Nyt oli karabinieri torilla. Piero viittasi kädellään. Silmänräpäyksessä muodostivat hänen toverinsa piirin pakenevan ympärille. Karabinieri pysähtyi. Kaikkialla oli kiinteä kehä miehiä, jotka uhkasivat häntä kuokillaan ja lapioillaan.
Hetkessä syntyi kauhea meteli. Naiset, jotka olivat taistelleet karabinierin kanssa, syöksyivät torille kovasti huutaen. Tyttö polisin käsivarrella kirkui minkä jaksoi ja koetti päästä irti. Joka puolelta kiirehti väkeä. Kaikki kyselivät ja ihmettelivät.
"Lähtekäämme nyt!" sanoi donna Elisa donna Mikaelalle. "Nyt ei kukaan ajattele meitä."
Mutta donna Mikaelan silmät olivat sattuneet yhteen naisista. Tämä huusi vähimmin, mutta heti näki, että juuri häntä asia koski. Koko hänen elämänsä onni oli ilmeisesti kysymyksessä.
Se nainen oli ollut hyvin kaunis, vaikka pirteys oli kokonaan hänestä kadonnut, sillä hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen kasvoissaan oli yhäti jotain suurta ja vaikuttavaa. Täällä on sydän, joka osaa rakastaa ja kärsiä, lausuivat nuo kasvot. Donna Mikaela tunsi kiintyvänsä tuohon köyhään naiseen niinkuin sisareen.
"Nyt emme saa lähteä", sanoi hän donna Elisalle.