Mutta donna Mikaela oli heti taas yhtä totinen ja viaton kuin äsken. "Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Gela muutamia vuosia sitten oli häviämäisillään. Siellä ovat kaikki ihmiset viininviljelijöitä, ja kun maakirput tulivat ja hävittivät heidän viinitarhansa, olivat he kuolla nälkään. Maanviljelysseura lähetti heille silloin sellaisia amerikkalaisia taimia, joihin maakirppu ei pysty. Gelan väki istutti ne, mutta kaikki taimet kuolivat. Mitenkäpä gelalaiset olisivat osanneet hoitaa amerikkalaisia viinivesoja? No niin, sitten saapui muuan, joka opetti heille sen."
"Mikaela", kuului melkein vaikeroiden. Donna Mikaelasta tuntui, että hänen isänsä näytti jo melkein voitetulta, mutta hän jatkoi aivankuin ei olisi mitään huomannut.
"Joku saapui", sanoi hän voimakkaasti painostaen, "ja hän oli tilannut itselleen uusia taimia. Hän alkoi istuttaa niitä heidän viinitarhoihinsa. He nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän yritti mielettömiä. Mutta kas, hänen taimensa kasvoivat ja elivät, ne eivät kuolleet. Ja hän on pelastanut Gelan."
"Minusta tämä keskustelu ei ole huvittavaa, Mikaela", sanoi cavaliere
Palmeri yrittäen keskeyttää hänet.
"Se on yhtä huvittavaa kuin muinaistutkimuskin", sanoi donna Mikaela tyynesti. "Mutta sanonpa sulle jotain. Eräänä päivänä menin sinun kamariisi hakeakseni jonkun muinaistutkimusta käsittelevän kirjan. Silloin näin, että koko sinun kirjahyllysi oli täynnä kirjoituksia maakirpuista, rypäleitten hoidosta, viinin valmistuksesta."
Cavaliere vääntelehti tuolillaan kuin mato, jota poljetaan. "Ole vaiti, ole vaiti", sanoi hän hiljaa. Häntä hävetti enemmän kuin ollessaan syytettynä varkaudesta.
Mutta nyt säteili donna Mikaelan silmissä taas koko tukahdutettu veitikkamaisuus.
"Vilkaisin välistä niihin kirjeisiin, joita lähetit", jatkoi hän. "Tahdoin nähdä, keiden oppineitten kanssa olit kirjevaihdossa. Minua ihmetytti, että kirjeet olivat aina osoitetut maanviljelysseurojen esimiehille ja sihteereille."
Cavaliere Palmeri ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Donna Mikaela nautti enemmän kuin kuvata saattaa, nähdessään isänsä voimattomana.
Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Luulen, ettei Domenico vielä ole oppinut tuntemaan ainoatakaan rauniota", sanoi hän painokkaasti. "Gelan likaiset pojannaskalit kuuluvat joka päivä leikkivän sen kanssa ja syöttävän sille vesikrasseja. Domenico taitaa olla oikein Gelan jumala, puhumattakaan hänen — —"