Cavaliere Palmerin päähän näytti pälkähtävän uusi ajatus.
"Entäs se sinun rautatiesi", virkkoi hän, "mitä sanoitkaan rautatiestä?
Ehkäpä sentään pääsisin huomenna."
Donna Mikaela ei kuullut häntä. Hän otti esille kukkaronsa.
"Tässä on muuan väärennetty vanha raha", sanoi hän, "nikkelinen 'Demarata'. Ostin sen saadakseni näyttää Domenicolle. Kyllä se nyt korskuu."
"Kuulehan nyt. tyttö!"
Donna Mikaela ei vastannut sellaisiin parannusyrityksiin. Valta oli nyt hänen kädessään. Nyt ei riittänyt se, että häntä koetettiin lepytellä.
"Kerran avasin sinun reppusi, katsellakseni muinaislöytöjä. Siellä ei ollut muuta kuin kuivettunut viinin vesa."
Donna Mikaela oli pelkkää säteilevää veitikkamaisuutta.
"Tyttö, tyttö!"
"Miksihän sellaista sanottaisiin. Ei kai se ainakaan muinaistutkimusta liene. Ehkä se on hyväntekeväisyyttä, ehkä se on katumusharjoit— —."