* * * * *
Aivan kuin omituisesta sattumasta donna Mikaela on tänä yönä Palermossa. Hän on siellä järjestämässä jotain niistä uusista yrityksistä, joita hänen täytyy panna alulle voidakseen pysyä hengissä ja täysijärkisenä. Kaiketi hän on siellä ojitusten tai marmorikaivoksen tähden.
Hän on satamassa, hän samoin kuin kaikki muutkin. Hän herättää huomiota tunkeutuessaan alas rantaan: pitkä, tumma nainen, joka jo ulkonäöstä päättäen on jotakin, kalpeat, voimakaspiirteiset kasvot ja rukoilevat, kaihoisat, tuskaa täydet silmät.
Sillä välin kun kunnianosoituksia satamassa kestää, riehuu donna Mikaelassa kumma taistelu. "Jos Gaetano nyt tietäisi, että minä olen täällä", ajattelee hän, "voisinko, voisinko…
"Jos hän saisi nähdä minut kaikkien näitten ihmisten joukossa, voisinko…"
Siellä vallitsee ihana riemu, sellainen, jonka vertaista hän ei koskaan ollut nähnyt. Ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat kuin veljet. Eikä tämä kaikki tapahdu vain sentähden, että muuan sosialisti tulee kotia, vaan senvuoksi, että he kaikki luulevat maailman nyt kohta tulevan onnelliseksi. "Jos hän näkisi minut nyt, kun tämä riemu pauhaa hänen ympärillään", ajattelee hän. "Voisinko, voisinko…"
Hän näkee, kuinka Gaetanon vaunut koettavat tunkeutua väkijoukon läpi. Kulku käy askel askeleelta. Pitkät ajat ne seisovat paikoillaan. Kuluu varmasti monta tuntia, ennenkuin ne pääsevät satamasta.
"Jos hänen silmänsä sattuisivat minuun nyt, kun hän näkee kaikkien tunkeutuvan ympärillään, voisinko olla heittäytymättä hänen syliinsä? Voisinko?"
* * * * *
Kohta kun donna Mikaela pääsee pois tungoksesta, ottaa hän vaunut ja ajaa ulos Palermosta yli Conca d'oronkentän Monrealen vanhojen normannikuninkaitten suureen tuomiokirkkoon.