Viimeinkin saapuu lähelle varsinaista kotia, lapsuudenkotia. Mitä jumalattomia ajatuksia onkaan mielessä liikkunut poissa ollessa! Tuota koti-parkaa ei muka koskaan enää tahtonut nähdä, senvuoksi että siellä oli saanut kärsiä liian paljon. Mutta nyt saa matkan päästä nähdä tuon vanhan vuoristokaupungin, ja se on paikoillaan viattomana ja hymyilevänä eikä tunne itsessään mitään syytä. "Tule rakastamaan minua uudelleen", sanoo se. Eikä voi muuta kuin iloita ja kiittää sitä siitä, että saa sitä taas rakastaa.
Oi sentään, miltä tuntuu, kun astuu monipolvista tietä, joka vie kaupunginportille! Olivipuun pehmoinen varjo peittää kulkijan. Eikö ollutkin se hyväilyksi aiottu? Pikkuinen sisilisko vilahtelee jollain muurilla. Sitä täytyy pysähtyä katsomaan. Ehkäpä tuo sisilisko oli lapsuuden ystävä, joka tuli sanomaan päivää!
Äkkiä sitten alkaa peloittaa. Sydän rupeaa lyömään ja jyskyttämään. Muistuu mieleen, ettei tiedä, mitä saa kuulla kotia tullessaan. Ei ole kirjottanut yhtään kirjettä eikä saanut ainoatakaan. Kaiken, mikä muistutti kotia, on karkoittanut mielestään. Olihan se viisainta, koskei enää milloinkaan voisi päästä kotia. Ja aina tähän silmänräpäykseen asti onkin kaikki kotoinen ollut kuollutta ja yhdentekevää.
Mutta tällä hetkellä ei tiedä, miten saattaa kestää, ellei kaikki ole aivan ennallaan täällä kotivuorella. Sydäntä viiltää, jos vain Monte Chiaro on menettänyt yhdenkään palmuistaan tai ainoakaan kivi irronnut kaupungin muurista.
Seisookohan suuri agavi vielä paikoillaan kallionkielekkeellä? Ei, agavi ei seiso siinä enää, se on kukkinut ja katkaistu. Ja tienmutkan kivipenkki on mennyt rikki. Tuota penkkiä tulee kaipaamaan, se on ollut niin mainio lepopaikka. Ja kas, ne ovat rakentaneet ladon tuohon viheriään paikkaan mantelipuitten vähin.
Ei koskaan voi enää heittäytyä pitkäkseen sinne kukkiviin apilaihin.
Joka askeleella peloittaa. Mitähän taas kohtaa?
Niin alakuloisen jännitettynä huomaa olevansa, että varmasti purskahtaa itkuun, jos vain jokukaan vanha kerjäläisakka on tällä välin kuollut.
Eipä tiennyt, että kotiintulo olisi näin ihmeellistä.
Muutama viikko sitten oli vankeusaika loppunut, ja tympeä välinpitämättömyys oli jäänyt sydämeen. Ei oikein ollut tiennyt, viitsisikö lainkaan lähteä kotiin. Se, jota rakasti, oli kuollut, tuntui aivan liian kauhealta mennä raastamaan kaipaustaan esiin haudan povesta. Niin sitä kierteli mieletönnä ja päästi päivän toisensa jälkeen menemään. Viimein sitten miehisti itsensä. Täytyihän lähteä kotia äiti-raukan luo.