"Kuljitteko Etnan rataa?" kysyy donna Mikaela. "Kuljin" vastaa Gaetano ja alkaa aivan itsestään puhua radan kauneudesta ja hyödystä. Hän ei tiedä lainkaan, millä tavalla se on saatu rakennetuksi.
Gaetano sanoo itselleen, että hän on raakalainen. Miksei hän lausu donna Mikaelalle niitä sanoja, joita tämä odottaa? Mutta mitäs donna Mikaela sitten istuu siinä niin nöyränä? Mitäs hän ilmeisesti on sen näköinen, että Gaetanon tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa hänet? Hän, Gaetano, on niin huiman, niin riehuvan onnellinen ollessaan häntä lähellä, mutta omistaahan hän hänet niin varmaan, niin ehdottomasti… On niin somaa kiusata häntä.
Mutta Diamanten väki seisoo yhä kadulla. Ja jokainen on niin onnellinen kuin olisi naittanut oman tyttärensä.
Ne ovat tähän asti pingoittaneet kärsivällisyyttään, jotta Gaetanolla olisi aikaa esittää asiansa. Mutta nyt hän kai oli sen jo tehnyt. Ja ne alkavat huutaa:
"Eläköön Gaetano, eläköön Mikaela!"
Donna Mikaela nostaa silmänsä, joissa kuvastuu sanomaton tuska.
Kylläkai Gaetano ymmärtää, ettei hän tuolle mitään mahda.
Hän menee käytävään ja lähettää Lucian pyytämään, että väki olisi hiljaa.
Kun hän palaa takaisin, on Gaetano noussut pystyyn. Hän ojentaa kätensä donna Mikaelalle. Hän aikoo lähteä.
Donna Mikaelakin ojentaa kätensä melkein tietämättä mitä tekee. Mutta sitten hän vetää sen takaisin. "Ei, ei", sanoo hän.
Gaetano aikoo lähteä. Kuka tietää, tuleeko hän huomenna takaisin. Eikä donna Mikaela ole saanut puhua hänelle, hän ei ole saanut sanoa mitään siitä, mitä hän tahtoo hänelle ilmaista.