Mutta noitten pikku vaunujen onnettomuudeksi Margherita Cornado oli hyvin kaunis. Kun hän eräänä päivänä auttoi heitä, sai muuan kaivoksen insinöreistä nähdä hänet ja rakastui häneen heti kovasti.
Pari viikkoa senjälkeen lakkasi Margherita Cornado käymästä Grotten kaivoksilla. Sensijaan hän istui kotonaan Girgentissä ompelemassa myötäjäisiään. Hänen piti mennä naimisiin kaivosinsinörin kanssa. Tämä olisi edullinen liitto ja hän pääsisi kaupungin mahtavien sukulaiseksi. Eihän hän silloin enää voinut hoidella noita pikku vaunuja.
Pari päivää ennen häitä tuli vanha kerjäläisakka Santuzza, joka oli Margheritan kummi, ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. He lähtivät kattoterassille saadakseen olla rauhassa.
"Margherita", sanoi mummo, "sinä elät nyt keskellä sellaista iloa ja ihanuutta, ettei kenties maksa vaivaa puhua sinulle niistä, jotka elävät tuskan ja hädän alla. Sinä olet unohtanut kaiken sellaisen."
Margherita nuhteli häntä, kun hän saattoi puhua niin.
"Tuon terveiset pojaltani, Oresteelta. Hänen käy huonosti, ja hän pyytää sinulta neuvoa."
"Tiedäthän, että voit minulle puhua suoraan, Santuzza", sanoi tyttö.
"Orestes ei ole enää Grotten kaivoksilla. Sen kai tiedät. Hän on Racalmutossa. Ja hänen asemansa on perin kurja. Ei senvuoksi, että palkka olisi juuri huono, mutta insinöri on sellainen, että se piinaa köyhää väkeä viimeiseen veripisaraan saakka."
Mummo kertoi nyt, miten insinöri kidutti työmiehiä. Hän laski työajan liian lyhyeksi, hän kiskoi heiltä sakkoa, jos he laiminlöivät yhdenkään päivän. Hän ei pitänyt tarpeellista huolta kaivoksista. Sattui maanvieremiä toinen toisensa perään. Ei kukaan ollut varma hengestään, niinkauan kuin oli maan alla.
"No niin, Margherita, Oresteella oli poika. Reipas poika, juuri kymmenen vuotta täyttänyt. Silloin tuli insinöri ja tahtoi ostaa pojan Oresteelta ja panna sen noitten pikku vaunujen joukkoon. Mutta Orestes sanoi että ei. Hänen poikaansa ei turmeltaisi sellaisessa työssä. Silloin insinöri uhkasi, että Orestes ajettaisiin pois kaivostyöstä."