Santuzza pysähtyi tässä.
"Entä sitten?" kysyi Margherita.
"Niin, sitten Orestes antoi pojan insinörille. Ensimäisenä päivänä tämä antoi pojalle selkään. Hän löi häntä joka päivä. Poika kävi yhä kurjemmaksi. Orestes huomasi sen ja hän pyysi insinöriä säästämään poikaa mutta insinööri ei tuntenut vähintäkään sääliä Hän sanoi, että poika oli laiska, ja jatkoi kiduttamistaan. — Ja nyt hän on kuollut. Minun pojanpoikani on kuollut, Margherita."
Margherita oli kokonaan unohtanut oman onnensa. Hän oli jälleen vain kaivostyömiehen tytär, noitten pikku vaunujen suojelushaltijatar, se lapsukainen, jolla oli tapana istua täällä valoisalla terassilla itkemässä mustien kaivoksien kurjuutta.
"Miksi sallitaan sen miehen elää!"
Mummo katsoi terävästi häneen. Sitten hän hiipi lähemmäksi ja veti esiin veitsen. "Tämän lähettää sinulle Orestes ja sen mukana tuhannen kysymystä", sanoi hän.
Margherita Cornado otti veitsen, suuteli sen terää ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta.
Sitten tuli häitten edellinen ilta. Sulhasen vanhemmat odottivat poikaansa. Hänen piti saapua kotiin kaivoksilta illansuussa. Mutta hän ei tullutkaan. Yön joutuessa lähetettiin muuan palvelija Grotten kaivoksille häntä etsimään. Tämä löysi hänet peninkulman päässä Girgentistä. Hän makasi tien vieressä murhattuna.
Alettiin kohta etsiä murhaajaa. Grotten kaivostyömiehiä kuulusteltiin ankarasti, mutta syyllistä ei saatu ilmi. Ei ollut mitään todistuksia, ei ketään saatu pettämään toveriaan.
Silloin Margherita Cornado astui esiin ja ilmiantoi Oresteen, joka oli hänen kumminsa Santuzzan poika ja joka ei ollutkaan muuttanut Racalmutoon.