He vaelsivat iloisina ylös kiemurtelevaa tietä ja voimakkain ja riemuisin äänin he virittivät vanhan pyhiinvaeltajain laulun.
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, juoksi Diamantesta ihmisiä heitä vastaan. Kuullessaan vanhan toivioretkeläislaulun yksitoikkoisen sävelen, olivat he heittäneet työnsä ja kiiruhtaneet ulos. Ja Diamanten väki syleili ja suuteli pyhiinvaeltajia.
Heitä oli odotettu jo kauan sitten eikä oltu voitu käsittää, mikseivät he olleet tulleet aikaisemmin. Diamanten Kristuksenkuva oli voimallinen ihmeittentekijä, hän oli niin armahtavainen, niin täynnään rakkautta, että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen luokseen.
Kun Margherita Cornado kuuli tätä, tuntui hänestä, että hänen sydämensä jo oli kuin parantunut tuskastaan. Kaikki diamantelaiset lohduttivat häntä ja rohkaisivat häntä. "Hän auttaa sinua aivan varmaan, hän auttaa kaikkia", sanoivat he. "Ei kukaan ole häntä turhaan rukoillut."
Kaupungin portilla pyhiinvaeltajat hajaantuivat. Kaupunkilaiset veivät heidät koteihinsa virkistymään matkan jälkeen. Tunnin kuluttua he kohtaisivat toisensa Porta Etnealla lähteäkseen kuvan luo.
Mutta Margheritalla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa kokonaista tuntia. Hän kyseli tietä San Pasqualen kirkkoon ja meni sinne yksinään ennen kaikkia muita…
Kun pater Gondo ja pyhiinvaeltajat tunnin kuluttua saapuivat San Pasqualen kirkkoon, näkivät he Margherita Cornadon istuvan korokkeella pääalttarin edessä. Hän istui hiljaa eikä ollut näkevinäänkään niitä, jotka tulivat. Mutta kun pater Gondo astui aivan hänen lähelleen, hyökkäsi hän pystyyn, niinkuin olisi ollut väijyksissä, ja syöksyi hänen päälleen. Hän tarttui pater Gondoa kurkkuun ja tahtoi kuristaa hänet.
Margherita Cornado oli pitkä, tukevakasvuinen ja voimakas. Syntyi kuuma taistelu, ennenkuin pater Gondo ja pari muuta pyhiinvaeltajaa saivat hänet voitetuksi. Hän oli täydelleen mielipuoli ja niin raivoissaan, että hänet täytyi sitoa.
Toivioretkeläiset olivat tulleet juhlallisessa kulkueessa, he lauloivat ja pitivät kädessään palavia kynttilöitä. Heitä oli pitkä jono, sillä monet diamantelaisetkin olivat liittyneet heihin. Ne, jotka kulkivat ensimäisenä, lopettivat heti laulun, perässätulevat eivät olleet huomanneet mitään, vaan jatkoivat lauluaan. Mutta sitten kulki sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, rivistä riviin, ja minne se saapui, siellä laulu tyrehtyi. Oli tuskaista kuulla, kuinka se kuoleutui pois ja vaihtui syvään valitukseen.
Ymmärsiväthän kaikki väsyneet toivioretkeläiset, että he olivat tulleet turhaan. Koko heidän vaivaloinen vaelluksensa oli ollut turha. Matkapäivien kauniit unelmat sammuivat. Pyhä kuva ei voinut antaa heille mitään lohdutusta.