Pater Gondo itse oli kauhuissaan. Hänelle tämä oli ankarampi isku kuin kenellekään muulle, sillä muilla oli kullakin vain oma surunsa ajateltavanaan, mutta hän kantoi sydämellään kaikkien näitten ihmisten surut. Kuinka hän voisi vastata kaikista niistä toiveista, joita hän oli heissä herättänyt.
Äkkiä hänen kasvoilleen levisi kaunis, lapsellisen luottavainen hymy. Kuva tahtoi kai koetella hänen ja näitten toisten uskoa. Jolleivät he vain horjuisi, saisivat he avun.
Hän alkoi taas heleällä äänellään laulaa pyhiinvaeltajien laulua ja astui kohti alttaria.
Mutta kun hän tuli lähemmäksi pääalttaria, keskeytti hän uudelleen laulun. Hän pysähtyi ja katseli kuvaa suurin silmin. Sitten hän ojensi kätensä, otti kruunun ja tarkasti sitä hyvin läheltä. "Niin siinä seisoo, niin siinä seisoo", mutisi hän. Ja hän pudotti kruunun kädestään, ja se kieri pitkin kivilattiaa.
Siitä hetkestä pater Gondo tiesi, että hänen edessään oli Aracoelin hylkiö.
Mutta hän ei huutanut tätä heti kansalle, vaan sanoi sävyisästi tapansa mukaan:
"Ystäväni, minä kerron teille jotain merkillistä." Hän kertoi
heille englantilaisnaisesta, joka oli yrittänyt varastaa Aracoelin
Kristuksenkuvan. Ja hän kertoi, kuinka kuva oli nimitetty
Antikristukseksi ja kuinka se oli heitetty ulos maailmaan.
"Muistan vielä vanhan veli Simonen", sanoi pater Gondo. "Hän ei koskaan näyttänyt minulle kuvaa sanomatta: 'Juuri tuo pikku käsi soitti ovikelloa. Juuri tuo pikku jalka potki ovea.'
"Mutta kun kysyin veli Simonelta, mitä oli tullut siitä toisesta kuvasta, sanoi hän aina: 'Mitäpä hänestä olisi voinut tulla? Rooman koirat ovat kai laahanneet hänet pois ja purreet hänet palasiksi."
Kun pater Gondo oli sanonut tämän, meni hän yhtä hiljaisena ja tyynenä ottamaan kruunun, jonka hän äsken oli pudottanut.