"Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?" kysyi signorina.
"Toivoisin, että minulla olisi", sanoi Giannita, "mutta olenhan vain köyhä raukka".
Oli ihmeellistä nähdä, kuinka nuoren signorinan kasvoissa piirteet nyt pehmenivät, kuinka hipiä kävi helakaksi ja kuinka silmät alkoivat säteillä. Nyt näkyi, että hän oli suuri kaunotar.
"Giannita", sanoi hän hitaasti ja tuskin kuuluvasti, "luuletko, että tämä on ihme? Luuletko, että Jumala voi antaa ihmeen tapahtua minun tähteni?"
"Voi kyllä", kuiskasi Giannita.
"Rukoilin Kristuksenkuvaa, että hän auttaisi minua, ja hän lähettää sinut luokseni. Luuletko, että Kristuslapsi sinut lähetti, Giannita?"
"Luulen, hän se oli, hän se oli."
"Jumala ei siis olekaan minua hyljännyt, Giannita?"
"Ei, Jumala ei ole sinua hyljännyt."
Kummisisko itki hetkisen. Huoneessa oli aivan äänetöntä. "Kun sinä tulit, Giannita, luulin, etten enää muuta voi kuin surmata itseni", sanoi hän sitten. "En tiennyt, minne lähtisin, ja Jumala vihasi minua."