Oi, hän ajatteli, että jos Gaetano olisi viipynyt kotona vielä päivänkään, ei hänen olisi tarvinnut matkustaa, sillä nyt oli rahoja yllin kyllin.
Siinä istuessaan hän kuuli postivaunujen pysähtyvän portin edustalle. Mutta hän ei edes nostanut silmiään, hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui, kun kerran Gaetano oli poissa. Silloin ovi avattiin ja kello soi hirveästi. Hän vain itki ja laski rahojaan. Joku sanoi: "Donna Elisa, donna Elisa!" Ja siinä oli Gaetano.
"Mutta Herra Jumala, kuinka sinä olet kotona?" huusi donna Elisa. — "Sinähän olet myynyt kaikki kuvasi. Minun täytyi tulla kotiin leikkaamaan sinulle uusia." — "Mutta mistä sinä olet saanut sen tietää?" — "Olin postivaunua vastassa kello kaksi yöllä. Rosa Alfari tuli siinä ja kertoi minulle kaikki." — "Olipa hyvä, että menit posti vaunua vastaan! Olipa hyvä, että päähäsi pälkähti mennä postivaunua vastaan!" — "Niin, eikös ollutkin hyvä!" sanoi Gaetano.
Ja vajaan puolentunnin kuluttua Gaetano seisoi taas työhuoneessaan, ja donna Elisa, jolla ei ollut yhtään mitään tehtävää tyhjässä puodissaan, tuli vähä väliä työhuoneen ovelle häntä katsomaan. Oi, oliko hän tosiaankin siellä leikkaamassa pyhimystenkuvia? Donna Elisa ei voinut päästää viittä minuuttia vierähtämään pistäytymättä häntä katsomassa.
Mutta kun donna Mikaela kuuli, että Gaetano oli palannut, ei hän tuntenut mitään iloa, pikemminkin vihaa ja epätoivoa. Sillä hän pelkäsi, että Gaetano tulisi kiusaajana houkuttelemaan häntä.
Donna Mikaela oli kuullut, että muuan rikas englantilaisnainen oli tullut Diamanteen sinä päivänä, kun kellot soivat. Häntä liikutti syvästi, kun hän sai tietää, että tulija oli juuri sen Kristuksenkuvan omistaja. Pieni Kristuslapsi oli siis tullut, kohta kun hän oli häntä avuksi huutanut! Sade ja kellonsoitto olivat hänen työtään!
Hän koetti nyt ilahduttaa sydäntään ajattelemalla, että hänen tähtensä oli tapahtunut ihme. Täytyihän sen, että hän tunsi olevansa Jumalan armon ympäröimä, olla hänelle paljon suuremmanarvoista kuin kaikki maallinen onni ja rakkaus. Hän ei tahtonut päästää minkään maallisen raastamaan itseään pois tästä Jumalan siunaamasta hurmauksesta.
Mutta kun hän kohtasi Gaetanon kadulla, katsoi tämä tuskin häneen, ja kun hän tapasi hänet donna Elisan luona, ei hän tarttunut hänen käteensä eikä edes puhutellut häntä.
Sillä vaikka Gaetano oli tullutkin kotiin sentähden, että hänestä oli liian raskasta matkustaa ilman donna Mikaelaa, ei hän totisesti vähääkään tahtonut kiusata ja houkutella häntä. Hän näki, että donna Mikaela oli pyhimysten suojeluksessa, hän piti häntä niin pyhänä, että tuskin uskalsi uneksia hänestä.
Gaetano tahtoi olla hänen läheisyydessään, ei rakastaakseen häntä, mutta senvuoksi, että hän luuli donna Mikaelan elämän piankin loistavan pyhistä töistä. Gaetano ikävöi ihmeitä, niinkuin puutarhanhoitaja ikävöi kevään ensimäistä ruusua.