Mutta kun viikot kuluivat, eikä Gaetano koskaan koettanut lähestyä donna Mikaelaa, alkoi tämä epäillä ja arvella, ettei hän lainkaan ollut rakastanutkaan häntä. Hän sanoi itselleen, että Gaetano oli houkutellut häneltä pakenemislupauksen vain näyttääkseen hänelle, että madonna voi tehdä ihmeen.
Mutta jos asia oli niin, ei donna Mikaela ymmärtänyt, miksei Gaetano jatkanut matkaa, vaan kääntyi takaisin.
Tämä teki hänet levottomaksi. Hän ei luullut voivansa hallita rakkauttaan, ellei tietäisi, rakastiko Gaetano häntä. Hän punnitsi puoleen ja toiseen ja tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, ettei Gaetano koskaan ollut rakastanut häntä.
Tällaista ajatellessaan oli donna Mikaelan täytynyt istua pitämässä seuraa don Ferrantelle. Tämä oli maannut kauan sairaana. Hän oli saanut pari halvauskohtausta ja oli noussut tautivuoteesta murtuneena miehenä. Hänestä oli äkkiä tullut vanha ja tylsä ja arka, niin ettei hän koskaan uskaltanut olla yksinään. Hän ei enää seisonut puodissaan, hän oli joka suhteessa toinen ihminen.
Häneen oli tarttunut suuri halu esiintyä ylhäisenä ja loistavana.
Näytti siltä, kuin don Ferrante-parka olisi tullut suuruudenhulluksi.
Donna Mikaela oli hyvin hyvä hänelle ja istui tunnittain lörpöttelemässä hänen kanssaan.
"Kukahan se mahtoi olla", oli hänellä tapana sanoa, "joka kerran seisoi torilla sulkahatussa ja nyöritakissa ja miekka kupeella ja joka soitti niin, että sanottiin, että hänen soittonsa oli kohottavaa kuin Etna ja mahtavaa kuin meri? Ja kuka se näki köyhän, mustapukuisen signorinan, joka ei uskaltanut näyttää kasvojaan ihmisille, ja meni hänen luokseen ja tarjosi hänelle käsivartensa? Kukahan se mahtoi olla? Voikohan se olla don Ferrante, joka koko viikon seisoi rihkamapuodissaan suippo lakki päässä ja lyhyt nuttu yllä? Ei, se on mahdotonta. Ei kai vanha kauppias saattanut tehdä sellaista?"
Don Ferrante nauroi. Juuri näin hän tahtoi vaimonsa puhelevan hänelle. Donna Mikaelan piti myöskin sanoa hänelle, mitenkä kävisi, kun don Ferrante tulisi hoviin. Näin sanoisi kuningas ja näin sanoisi kuningatar. "Vanhat Alagonathan ovat taas heränneet henkiin", sanottaisiin hovissa. Ja kuka on kohottanut suvun? Ihmetellään ja ihmetellään. Onko tuo don Ferrante, joka on sisilialainen ruhtinas ja espanjalainen grandi, sama mies kuin se, joka seisoi rihkamapuodissaan Diamantessa ja kiljui kuorma-ajureille? Ei, sanottaisiin, se ei voi olla sama. Se ei missään tapauksessa voi olla sama.
Tästä don Ferrante piti ja hän tahtoi kuulla donna Mikaelan puhuvan näin päivät päästään. Hän ei väsynyt koskaan, ja hänen vaimonsa oli hyvin kärsivällinen.
Mutta eräänä päivänä, kun donna Mikaela parastaikaa istui lörpöttelemässä, tuli sisään donna Elisa. "Käly, jos sinulla on Pompeijin pyhän neitsyen legenda, niin lainaa se minulle!" pyysi hän. — "Mitä, aiotko sinä ruveta lukemaan?" kysyi donna Mikaela. — "Taivas varjelkoon, tiedäthän, etten minä osaa lukea. Gaetano sitä pyytää."