Donna Mikaelalla ei ollut Pompeijin pyhän neitsyen legendaa. Mutta sitä hän ei sanonut donna Elisalle, vaan meni kirjahyllynsä luo ja otti sieltä pienen kirjan, joka sisälsi sisilialaisia rakkauslauluja, antoi sen donna Elisalle ja tämä vei sen Gaetanolle.
Mutta tuskin donna Mikaela oli tehnyt tämän, ennenkuin hän alkoi ankarasti katua. Ja hän kysyi itseltään, mitä hän oli tarkoittanut menetellessään näin, hän, jota pyhä Kristuslapsi oli auttanut.
Hän punastui häpeästä muistaessaan, että hän oli alleviivannut muutaman pienistä canzoneista, erään, joka, kuului näin:
Vastausta etsin verratonta.
Kumarruin jo päivän, yönkin eteen,
Linnun, pilvein teitä tutkin monta,
Valoin lyijyn sulakuuman veteen,
Kukan lehdet yksitellen raastoin,
Naisen mustalaisen luoksein haastoin.
Nyt mä teiltä, taivaan pyhät, kysyn:
"Vieläkö ma armaan lemmittynä pysyn?"
Hän oli kyllä toivonut saavansa vastauksen tähän. Mutta hän oli ansainnut sen, ettei mitään vastausta tullut. Hän oli ansainnut sen, että Gaetano halveksi häntä ja piti häntä tungettelevana.
Eikä hän kumminkaan ollut aikonut tehdä mitään pahaa. Ainoa, mitä hän oli halunnut, oli saada tietää, rakastiko Gaetano häntä.
Taas kului muutamia viikkoja ja donna Mikaela istui yhä don Ferranten luona.
Mutta kerran oli donna Elisa houkutellut hänet ulos.
"Tule minun puutarhaani, käly, katsomaan suurta magnoliapuutani! Et ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista."
Hän oli mennyt donna Elisan kanssa kadun poikki ja tullut hänen puutarhaansa. Ja donna Elisan magnolia oli kuin säteilevä aurinko, niin että sen huomasi jo, ennenkuin oli nähnytkään. Kauas tuntui ilmassa väräjävä tuoksu, ja kuului voimakas mehiläisten surina ja lintujen viserrys.