Kun donna Mikaela näki puun, voi hän tuskin hengittää. Se oli hyvin korkea ja suuri, säännöllisen kauniisti muodostunut, ja sen suuret, lujat lehdet raikkaan tummanvihreitä. Mutta nyt se oli kokonaan suurten heleitten kukkien peitossa, jotka tekivät sen loistavaksi ja koristivat sen, niin että se näytti olevan juhlapuvussa — ja siitä tuntui virtaavan hurmaavaa iloa. Ja donna Mikaela oli kuin huumaantunut ja hän tunsi, että outo, vastustamaton voima valtasi hänet. Hän veti puoleensa muutaman noista jäykistä oksista, aukaisi sen kukan taittamatta sitä irti ja alkoi neulalla pistellä kirjaimia terälehtiin. — "Mitä teet, käly?" kysyi donna Elisa. — "En mitään, en mitään." — "Minun nuoruudessani oli nuorilla tytöillä tapana pistellä rakkauskirjeitä magnoliakukkiin." — "Ehkäpä niillä on vieläkin sama tapa." — "Ole varuillasi, minä luen kyllä sinun mentyäsi, mitä olet kirjoittanut." — "Ethän sinä osaa lukea." — "Onhan minulla Gaetano." — "Ja Luca. On kai parempi, että käännyt Lucan puoleen."
Mutta kun donna Mikaela tuli kotiin, katui hän. Näyttäisiköhän donna Elisa todellakin kukkaa Gaetanolle? Ei, ei, donna Elisa oli liian viisas. Mutta jospa Gaetano itse oli nähnyt hänet työhuoneensa ikkunasta? Niin no, Gaetano ei vastaisi mitään. Mutta hän, donna Mikaela, teki itsensä naurettavaksi.
Ei koskaan, koskaan hän enää tekisi mitään sellaista. Olihan hänen parempi olla mitään tietämättä. Olihan parempi, ettei Gaetano välittänyt hänestä.
Kuitenkin hän aina mietti, minkä vastauksen mahtaisi saada. Mutta ei tullut mitään.
Ja taas kului viikko. Silloin don Ferrante sai päähänsä lähteä ajelemaan iltapäivisin.
Kesäpalatsin vaunuliiterissä oli vanhanaikaiset juhlavaunut, jotka varmasti olivat enemmän kuin satavuotiset. Ne olivat hyvin korkeat ja niissä oli pieni ja ahdas vaunukori, joka kiikkui nahkaremmeistä takapyörien välissä, ja nämä olivat niin suuret kuin myllyn vesipyörät. Vaunut olivat maalatut valkoisella ja kullalla, vaatetetut punaisella sametilla ja ovissa oli vaakuna.
Muinoin oli näissä vaunuissa ajaminen tuottanut suurta kunniaa, ja kun vanhat Alagonat niissä olivat kulkeneet pitkin corsoa, olivat ihmiset nousseet seisomaan kynnyksiltä ja tunkeutuneet porteille ja kurkoitelleet verannoilta nähdäkseen niitä. Mutta silloin niitä olivatkin vetäneet solakat berberiläiset hevoset, silloin oli kuskilla ollut tekotukka ja palvelijalla kalunat, ja ohjakset olivat olleet kirjailtua silkkiä.
Mutta nyt don Ferrante tahtoi valjastaa vanhat hevosensa juhlavaunujen eteen ja panna vanhan puotipalvelijansa kuskiksi.
Kun donna Mikaela sanoi hänelle, ettei se käynyt päinsä, alkoi hän itkeä. Mitä hänestä ajateltaisiinkaan, ellei hän iltapäivin näyttäytyisi corsolla vaunuissaan? Senhän ylhäinen mies viimeiseksi saattoi itseltään kieltää. Mistä kukaan tietäisi, että hän oli aatelismies, ellei hän ajaisi edestakaisin katua vanhoissa Alagonan vaunuissa?
Iloisin hetki don Ferranten elämässä hänen sairastumisensa jälkeen oli se, kun hän ensimäistä kertaa läksi ajelemaan. Hän istui suorana ja kumarteli ja viittaili hyvin armollisesti kaikille vastaantulijoille. Ja Diamanten väki kumarsi ja tempasi hatun päästään, niin että se lakaisi katua. Tottahan don Ferrantelle suotiin se ilo!