Ja he eivät voineet olla nauramatta, kun he ajoivat vanhojen juhlavaunujen ohi. He kumartuivat alas korkealta vaununkatolta, jossa he istuivat, nähdäkseen niitä, ja heidän naurunsa kaikui hyvin kovana ja kimeänä Diamanten korkeitten, äänettömien rakennusten keskellä.
Donna Mikaelan tuli äkkiä hyvin paha olla. Ajelijat olivat hänen entisiä seuratovereitaan. Mitä he sanoisivatkaan kotia tultuaan? "Me näimme Diamantessa Mikaela Palmerin." Ja ne nauraisivat ja kertoisivat, nauraisivat ja kertoisivat.
Koko elämä tuntui hänestä äärettömältä kurjuudelta. Hän ei ollut mitään muuta kuin hullun orja. Koko ikänsä pitäisi hänen vain löperrellä don Ferranten kanssa.
Kun hän tuli kotiin, oli hän aivan näännyksissä. Hän oli niin väsynyt ja voimaton, että tuskin vain jaksoi laahustaa ylös portaita.
Koko ajan don Ferrante ylisti onneaan, kun nuo ylhäiset ihmiset olivat kohdanneet hänet ja nähneet hänen komeutensa. Hän sanoi vaimolleen, että nyt ei enää kukaan välittäisi siitä, että tämä oli ruma tai että tämän isä oli varastanut. Nyt tiedettiin, että hän oli ylhäisen herran puoliso.
Iltapäivällä donna Mikaela istui aivan äänetönnä ja antoi isänsä puhella don Ferranten kanssa. Silloin alkoi mandolini hyvin hiljaa helistä kadulla kesäpalatsin ikkunan alla. Se oli vain mandolini ilman kitaran tai viulun säestystä. Ei mikään voinut olla sen arempaa ja kevyempää, ei mikään sen viehkeämpää ja liikuttavampaa. Ei saattanut uskoa, että sen mandolinin kieliä liikutti ihmiskäsi. Se oli kuin mehiläisten ja heinäsirkkojen ja seinäsirkkojen yhteinen konsertti.
"Taas on joku rakastunut Giannitaan", sanoi don Ferrante. "Siinä on vasta nainen! Kuka hyvänsä näkee, että hän on kaunis. Jos minä olisin nuori, rakastuisin minä Giannitaan. Hän osaa rakastaa."
Donna Mikaela vavahti. Don Ferrante oli oikeassa, ajatteli hän. Mandolinin soittaja tarkoitti Giannitaa. Tänä iltana hän oli käymässä kotona äitinsä luona, vaikka muuten hän nykyään asui kesäpalatsissa. Sen donna Mikaela oli saanut aikaan, kun don Ferrante oli muuttunut veltoksi.
Mutta donna Mikaela piti mandolininsoitosta, kelle se sitten olikin aiottu. Se oli pehmoista ja lempeää ja lohduttavaa. Hän meni hiljaa huoneeseensa voidakseen paremmin kuunnella pimeässä ja yksikseen.
Siellä lehahti häntä vastaan suloinen, voimakas tuoksu. Mitä se oli? Hänen kätensä alkoivat vavista, ennenkuin hän löysi kynttilän ja tulitikut. Hänen kirjoituspöydällään oli suuri, kokonaan auennut magnoliankukka.