"Te tulitte kotiin viedäksenne meidät turmioon", sanoi donna Mikaela ankarasti.
"Olkoon niin, olkoon niin", myönsi Gaetano. "Voittehan nimittää sitä siksi. Ja kun kaikki menee näin, on teillä kai oikeuskin siihen. Oi, kunpa en olisi saanut vääriä tietoja, kunpa en olisi tullut viikkoa liian myöhään! Mutta onhan meidän sisilialaisten kaltaista antaa hallituksen joutua edelle? Kun tulin, olivat johtajat jo vangitut, saari neljänkymmenen tuhannen soturin miehittämä. Kaikki turhaa!"
Hänen sydämessään kaikui merkillisen tyhjältä, kun hän sanoi tuon "kaikki turhaa". Ja tämän tähden, josta ei mitään saattanut tulla, hän oli murskannut onnensa. Hänen mielipiteensä ja periaatteensa tuntuivat hänestä kuivilta hämähäkinverkoilta, joihin hän oli kietoutunut. Hän tahtoi repäistä itsensä irti saadakseen omaksensa donna Mikaelan. Hän oli ainoa todellinen, ainoa, minkä hän tunsi omakseen. Niin oli hänestä ennen tuntunut. Ja se tunne tuli takaisin nyt. Donna Mikaela oli ainoa maailmassa.
"Paternòssa taistellaan kuitenkin tänään."
"Siellä on syntynyt joku riita kaupunginportilla", sanoi hän. "Ei se ole mitään. Kunpa olisin voinut sytyttää koko Etnan, koko kaupunkien seppeleen Etnan ympäriltä! Silloin meitä olisi ainakin ymmärretty. Meitä olisi kuunneltu. Nyt ammutaan maahan vain joitakin talonpoikaisjoukkoja, jotta saadaan nälkäisiä suita vähän vähenemään. Meille ei suoda ainoatakaan myönnytystä."
Hän reuhtoili verkossaan. Uskaltaisiko hän astua donna Mikaelan eteen, sanoa hänelle, että tämä kaikki oli vähäarvoista? Eihän hänen tarvinnut ajatella pohtikaa. Hän oli taiteilija, hän oli vapaa. Ja hän tahtoi saada Mikaelan omakseen.
Tällä hetkellä tuntui, kuin ilma olisi värähtänyt. Laukaus vyöryi läpi yön, toinen, kolmas.
Donna Mikaela tuli Gaetanon luo ja tarttui häntä ranteeseen. "Onko tuo kapinaa?" kysyi hän.
Laukaus jyrähti toisensa jälkeen. Sitten kuului huutoa ja melua.
Kansajoukko hyökkäsi alas katua.
"Se on kapinaa, sen täytyy olla kapinaa. Oi, eläköön sosialismi!"