Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin.
Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa saksalaisen.
Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9]
Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä, jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot ympärillään.
"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu kukko."
"Voi peeveli!" huudahtaa majuri.
Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna, kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän olisi mennyt ja kosaissut.
Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin majurissa lempeitä ajatuksia.
Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta.
Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo:
"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?"