Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta. Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla.
Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana.
Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan onnetar hymyillä rehelliselle miehelle.
Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten, tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä kirkon avaimen kenenkään tietämättä.
Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä.
Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa riikintaaleria.
Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin, mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en", vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten äyräiden välissä.
"En, en", huutaa hän. "En, en!"
Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee.
Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu Rügenin Putbusiin.