Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa.
Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa, se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat.
Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet tulla kopisevat portaissa. Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi. Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo varmastikin aina kellotapuliin.
Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta.
Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin.
Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä paikoilleen.
Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan. Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä. Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No, eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli halkovajaa kohti, varmaan se on karhu.
Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten hän luopuu aikeestaan.
Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii, että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata.
Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka kiertelee Faberin liiterin nurkalla.