"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos saisivat sen kaadetuksi."
Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen Gurlita-kukkulan vanhan karhun.
Lukkari tähtää — Jumala siunatkoon meitä! — tähtää niinkuin aikoisi kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina Gurlita-kukkulalle.
Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa.
Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti, sillä karhu oli oikea maanvaiva.
Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti.
Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut
Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen.
Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina.
Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on, mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu.
Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi.
Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs vain seisoo yksin kuolleen karhun luona.
Sitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin.