Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria. Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin ovat hänen, sehän on selvä.
Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee toisen langoksi.
Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut.
Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa.
Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta.
Kavaljeerit tutkivat nahkaa.
"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?"
"Se ammuttiin Brossa."
"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta, "mutta pulska eläin kuitenkin."
"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama."