"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu.
Ajattelepas, jos se on isäsi."
Tyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa.
"Se on isä", hän nyyhki. "Hän tappaa minut. Hän tappaa minut."
"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa ja kultaa", sanoi kerjäläinen.
"Kuule", sanoi lapsi, "sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä kelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun."
"Mitä minä sitten teen?" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa ympärille.
"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun tulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja kelkan, ymmärrätkö."
"Pitänee koettaa."
"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule", huusi tyttö ja juoksi pois ehtiäkseen ennen isää kotiin.
Kerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi sitä majatalon pihaan.