Hän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain jaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin pohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä.
Täällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla, joka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun kuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä, tehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti kaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa.
Täällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta ei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta tyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät tien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet. Täällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon, ja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan kannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan suurten, ikuisten metsien rauhaan!
Siellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta maankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla oksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain havuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi metsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän kaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun.
Hän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella, jossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin nälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän ruumisraukan, joka voi kestää kaikkea.
Hän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni kapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun, unelmoiden ikuisista metsistä.
Majatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän kaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi.
Mutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui aivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista paloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan ruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan viljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus läikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen kuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea.
Niinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein kelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan iltapäivää kapakan penkillä.
Herättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä jäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen sielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen haltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen vapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi antaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo.