Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat niin rattoisat.
Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä, se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä.
"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!"
"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti."
"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat.
Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen. Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan, repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi, se karkaa ylös ja ajaa ne pois.
Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello kahdeksitoista.
Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa puhella hänen kanssaan.
Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi loistavalla tuulella portaita.
Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että tämän pitkän odotuksen piti loppua.