Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se pisti päänsä ulos.
"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan."
Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa.
Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat päänsä toisiinsa ja nukkuivat.
Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi.
Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee. Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle.
Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan.
Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla, se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia, juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa. Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti.
Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa. Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen, eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain tyynesti odottaa!
Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin, tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle vintiölle pesän suulla.