"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse pelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen varaltaan."
"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?"
"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä."
Mies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa.
Sinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut häntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella Mariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi sen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen.
Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen, pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan.
Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä", sanoi hän auringonsäteelle.
Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta. Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi.
Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi.
"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä kotvan kärsivällinen."