Ei ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se tehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki yllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle, mutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet.
Eikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun päivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät, kun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten, ruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla oksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut.
Siinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat kuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa pelkästä ilosta.
Suuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen portaiden eteen.
Palvelija tuli ulos.
"Missä ovat isännät?" kysyi tehtaanpatruuna.
"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua."
"Kaikkiko?"
"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi."
Tehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän antoi palvelijalle taalarin vastauksesta.