Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia.
"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on ollut polvillani koko ajan."
Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä.
Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni.
Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla. Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta.
Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen, kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä, osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä.
* * * * *
Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille.
Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin uppiniskainen poika.
"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi häneen melkein huvittuneena.