"Niin, Gösta on nimeni."
Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään.
"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!"
"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta totteli.
"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin takaisin kotiin."
"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen."
"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?"
Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä kylmältä.
Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä.
Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli pakko tulla kotiin.