"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita, rakas nuori rouva."
Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän ja rikkaimman naisen.
"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla varsin hyvä."
Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia ajatellessaan majurinrouvaa.
"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein se, joka lyö äitiään?"
"Ei, mutta…"
Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen, vaalean tukan.
"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik
Dohnan?"
"Mutta minä rakastan häntä."
"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo 'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär. Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta."