Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja sieltä portaille.
Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä kreivitär sylissä.
He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan laukkaan. He tuntevat kuskin — se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen — se on Don Juan.
Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja.
Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä.
Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä.
Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä. Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista.
Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä Göstan rintaa vasten.
Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat, avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt, ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden silmien veitikkakimelteen.
Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä edessä?
Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja silmiä, tuota valkoista otsaa.