"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon, kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling! Ottakoon kiinni ken saa!"
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan:
"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta, kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa. Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan hurmaa?"
Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti luotaan.
Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään.
"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä. Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa halveksivat."
Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen.
"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy."
Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä.
Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista.