"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla."
Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni.
Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas juoksija kiitää kuin lentämällä.
Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät. Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa valoaan.
Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz", hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas."
"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä."
Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä hurjempaan vauhtiin.
"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani, kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!"
Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä, kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee hänen hampaittensa kalinan.
Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä.
Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan.