"Minä kysyn", toisti kreivi.
"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz.
Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen.
"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö, herrat? Sitä ei ole koskaan ollut."
Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi.
Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa —
Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan
paikalle saapuneita — joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa
Henrik Dohnaa.
Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän? Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa hämärän jumalatar vallinnut?
"Mutta Henrik…"
"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua, joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa? Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?"
"Mutta Henrik…"
Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen maailmaansa.