"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä, että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta.
Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta. Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa.
Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja katseli niitä.
"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään, kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta.
Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys. Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä, kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies, voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja, kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile mitään.
Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen. Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien valaisevan maailmaa.
* * * * *
Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa.
Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät. Hän vain lorusi.
Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen. Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira.